12806173_1044633818926425_95895866012223

Torstai 21.9.17

Nyt tuntuu oikealta hetkeltä kirjoittaa tämä tiistaina 19.9.17 kirjoitettu teksti myös teille ihanat ♡.

Tänä aamuna haukoin taas henkeä lähtiessäni töihin. Ehkä siksi, kun tahdoin jo jättää edes osan kasvattamastani suojamuurista ja naamiostani kasvoiltani kotiin. Tahdoin olla taas minä. Heikkona ja murtuvana, jos niin on tänään ollakseen.
Mieli oli tumma vaikka siihen kovasti eri värejä koitin maalailla. Olin ehkä vähän peloissanikin. Tiesin kehoni varoittavan minua ja yrittävän sanella, ettei ole kiire mihinkään. Tiesin itse, että pystyn pahan hetken tullessa turvautumaan luottoihmisiini ja painamaan tarvittaessa katseeni syvemmälle teekuppiini.. Ehkä silloin muut ei huomaa minua. 

Jalat tuntui raskailta ja päässä pysyi väri harmaana. Tiesin, että kovat äänet tulisi säikäyttämään ja sisälläni muljahtelisi satoja kertoja. Alkoi pelottamaan enemmän. Aloin taas ruoskimaan itseäni mikä ei ainakaan helpottanut.
Yritin hymyillä ja uskoa, että onnistun. Sanoin itselleni, että tahtoisin jo olla itselleni rakastava ystävä. Ja hymyilinkin ajatukselle. Kuitenkaan mieleni ei ( vielä) totellut minua kuten olisin toivonut. Ehkä huomenna. Tai viikon päästä. Tässä on niin valtavasti vielä keskeneräistä... Monia kipeitä parannettavia kohtia kipeässä mielessä. 

Nyt kahden päivän kuluttua tässä teekupposen kanssa on kuitenkin jo turvallista olla. Hipsutellaan hetki kerrallaan eteenpäin ja annetaan ajatusten hiljaksiin seilailla takaisin sinne terveeseen elämään. 
Syksyn kauneuteen, luonnon omaan värityskirjaan, ensilumeen ja tähtitaivaaseen. 

Tänään (ja eilen) nautin pienistä hyvistä asioista - Jaffan vihreät kuulat kekseistä. Ostin myös ison pussin satsumia ja päärynöitä, nam. Väistelin myös kastematoja ja toivoin, että mahdollisimman moni loiro pääsisi vielä turvallisesti omaan kotiin. Ulkona ei tuoksunut märkä nurmi ja kastemadot. Ulkona tuoksui syksy. ♡

Ehkä huomenna en pelkää huomista. 

Kiitos kun vierailit, tule taas käymään. 
Halauksin Anne