Olen aivan pysähtynyt. Vaikuttunut.

Katsoin töissä vanhojavanhoja valokuvia. Pysähdyttäviä musta-valkoisia. Rippikuvia sota-ajan jälkeen, tyttöjä mustissa vaatteissa ilman pienintäkään hymyä. Mekoissa, jonka kangas ostettu voipaketilla. Koulukuvia vakavista ihmisistä. Lapsista, joilla ei ole ollut oikeaa lapsuutta. Hautajaiskuvia, joissa vainaja mustassa arkussa. Kuulin, että silloin on nuoria saatettu viimeiselle matkalle valkoisessa arkussa.

Itkin. Halasin. Ja kiitin tästä hetkestä. Kiitin, kun sain kunnian avata sen pahvisen elämää nähneen albumin.

Olen hyvin kiitollinen näille ikäihmisille, kun ovat tämän eläneet ja tehneet<3. Meille.

Ja taas on jäljellä huoli huomisesta.

<3:lla Anne