Päivää, iltaa, mitä lie. 

Pakko saada kirjoittaa. Kirjoitin jo omaa ajatuskirjaani, mutta nyt tuntuu, että tukahdun, jollei kukaan lue. On niin järjettömän paha olla. Aivan sairas tuska. Kiristää sydäntä. Itkettää, ahdistaa, tuntuu, että joku repii sisuskalut ulos. Sattuu niin järjettömästi. Mä en edes tiedä mikä pakottaa mut kuuntelemaan Sillanpään "sinä ansaitset kultaa "-biisiä. Ehkä se on vanhuus. ehkä se on se helvetillinen kipu ja tuska, mikä repii sisältä. Satuttaa niin jumalattomasti, pakottaa miettimään, pakottaa ajattelemaan asiat niin pitkän, hemmetin pitkän kaavan mukaan. Tekisi mieli vaan huutaa, samalla halata, anoa, suukottaa, helliä ja paijata. Pitää niin järjettömän hyvänä. Uskotko, että kyyneleillä on järjetön kilpajuoksu poskillani tätä kirjoittaessani. 

Ne kyyneleet vaan kilpailee keskenään, en saa niitä kiinni, en saa enää edes kiinni ajatuksestani, siitä pienestä, nyt niin täysin hukassa olevasta. Tuntuu, että loppuu henki. Tuntuu, että pysähdyn vaan olemaan tässä, mikään kello, koskaan ei enää liiku eteenpäin. En pääse ajatuksesta, siitä pahasta. Siitä, kun mun tekisi niin mieli kysyä mikä on mun tieni, mikä on se oikea polku? Mikä on se missä mun kuuluu olla, missä on paikkani? Kuka sen kertoisi? 

Lohduttaa kuitenkin vaihtaa biisiä, kuunnella lapsuudenystävän sanoittamaa, entisen bändin biisiä. Sitä, mikä on minutkin useaan kertaan innostanut päästämään pahat ajatukset sisältä. Pitääkin ehkä tänään ottaa toimeksi ja soittaa tälle ihmiselle, ainakin laittaa viestiä<3. Tässäkin on sanat "mä kaipaan rauhaa, voiko kuolema en antaa, en enää jaksa kantaa, tätä maallista tuskaa, uuden alun jos saan, virheistä opinko mä lainkaan, vai oisko parempi mun jatkaa tätä raskasta matkaa.." <3

Toivon tämän purkauksen auttavan jotain, ehkä se auttaa enemmän, kun tietää, että joku käy ehkä lukemassa. Joku ottaa kiinni siitä mun pahasta ajatuksesta. Joku ehkä voi tuntea jotain samaa. ettei täällä olisi ihan yksin.

Kiitos, ja anteeksi, Anne.