IMG_8855.jpg

Tänä aamuna kaikkialla oli kovin hiljaista. 
Tuntui kuin olisi yksinään kävellyt pitkin sateen kastelemia polkuja. 
Ketään, ei edes koiranulkoiluttajia ollut liikkeellä. 
Lieneekö yöllinen sade pelottanut ihmiset jäämään taas omiin ihaniin lämpöisiin pesiinsä loikoilemaan ja nauttimaan sunnuntain rauhasta. 
Siellä olisin minäkin tahtonut olla. 
Lämpimän peiton alla, kiinni toisen kyljessä ja kuunnellen kissojen kehräystä. 
Mieleni on tänään ollut hieman surullinen. 
Vaikka työni puolesta melko useinkin törmää uutiseen, että hoitamistani vanhuksista joku on nukkunut pois, päässyt taas puolisonsa luo, 
niin tämän aamuinen uutinen pysähdytti taas. 
Hymy nousi huulille vaivoin, kyyneleet kohosi välillä silmiin. 
Se on elämää, se kuuluu tähän. Se kuuluu työhöni. 
Silti se vaan tuntuu pahalta, usein vuosiakin kestäneet hoitosuhteet päättyy yleensä yllättäin.
Hiljaa mietteissäni tallustelin läpi harmaan  päivän, yritin kuunnella laulavia lintuja, niitäkään ei ympärillä ollut, tai sitten en vaan osannut kuunnella. 
Ehkä kuulin vain omia ajatuksiani, ehkä olin siinä omassa kuplassani ja siitä johtuen en osannut katsoa elämää ympärilläni. 
Iltapäivällä leikin hetken lasta, istuin keinussa ja mietin lasten huoletonta elämää. 
Tänään on taas tällainen päivä.  
Jälleen heräsin siihen, että voi miksi pitää tuntea, liikaa. 
Onneksi huomenna on vapaapäivä. Toivottavasti paistaa aurinkokin, lupaavat ainakin sellaista. 
Nyt minä vuorostani sukellan peiton alle.

<3: Anne