Heij! Täällä yksi väsähtänyt iltavuorosta juuri saapunut tyyppi. Pakko kuitenkin päästä kirjoittamaan. Jotenkin on sellainen hyvinkin epävireinen fiilis. En mä oikein tiedä miksi mikään ei meinaa innostaa, ei saa mistään kiinni, väsy on ihan jäätävä, kaikki olevinaan ärsyttää. Kina miehen kanssa ei tietenkään tilannetta helpota. Mulla on ikävä lähelle ja kainaloon, mutta en pääse. Se tuntuu juuri näissä fiiliksissä niin saakelin raskaalta. Kun vaan tarvitsisi sen toisen siihen rinnalle. Voisi vähän itkeä, purkaa uloskin niitä tunteita. Osoittaa rakkauttaan, mutta kun ei. On vaan niin alakuloinen, voimaton mihinkään. Töissä sentään saa voimaa vanhuksista, siellä uunohtaa ne omat ongelmat. Keskittyy vaan niihin muihin, siihen, että heillä on hyvä olla. Ja nyt illallakin tuntui niin hyvältä sanoa se ehkä viimeinen sana sille illalle, useimmille se oli se viimeinen hyvin iltojen toivotus.

Se on vaan niin hemmetin jännä, kun tuntee kaiken niin voimakkaasti. Liian tunteella. Ei pysty irroittautumaan siitä pahasta tunteesta. Se van jyllää ja hakkaa sisällä. Tukahduttaa ikäänkuin. Sydän huutaa, kaipaa ihmistä lähelleen. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos osaisi sulkea mielensä. Antaa ajan kulua. Keskittyä esim. huomiseen, ja siihen, että se on hyvä päivä. Mutta ei, ei sitten millään. Kyyneleet meinaa tulla, kun tuntuu sitlä, että puuttuu vaan niin järjettömän suuri palanen. Voi tätä elämää. Ei se helppoa ole. Ei kenelläkään. Jotenkin olisi vaan helpompaa olla tuntematta, ainakaan näin voimakkaasti. Tällä hetkellä en tahtoisi tuntea mitään. Tai kyllä, tämän hetken, kun saa kirjoittaa.

Mä olen liian usein tässä pisteesä. Liian usein nämä kaikki, pienenetkin asiat piinaa mua. Ei päästä hetkeksi edes otteestaan. Tuntuu, että vainoaa. Tuntuu, että menen vaan pieniksi paloiksi siitä pahasta ajatuksesta.

Nyt iltateen keittoon. Hyvää yötä! <3: Anne