nebu.jpg

Kirjoitanpas kissaikävästä.

Ikävä nousi taas pintaan, kun tiistaina siellä mökillä kävin, ja hautapuun alla mietiskelin. Siitä on huomenna neljä kuukautta, kun Nessukalle piti siivet selkään laittaa. Kovasti olen tässä muutaman päivän aikana salaa mietiskellyt, ja kaipaillut. Asiasta on helppo nykyään jo, itkemättäkin, puhua, mutta jotenkin ne ajatukset jää kuitenkin vaan omaan mieleen. Tuntuu niin hassulta alkaa siitä asiasta taas puhumaan, ja sitten on kovin alakuloinen, ja ihmiset ihmettelee mikä nyt on hätänä. Viime viikonloppuna sain ihanalle Päivi-ystävälle hiukan puhuttua, lähinnä vaan totesin, että välillä vieläkin on iso ikävä. 

Meillä oli Nessulle sellainen ihana patteriin laitettava peti, tuolta kaapista se toissapäivänä kurkkasi, ja heti tuli mieleen, että eipä tuolle ole enää käyttöä, kun ei ole Nessua siinä pötköttämässä.

Hurjaa ajatella miten kiinni siinä kissassa syyskuun alusta sinne kuolinpäivään asti olin. Töistäkin kipitin välillä katsomaan miten kotona voidaan, yritin kovasti ruokkia. Itkin vieressä, toinen ei saanut juurikaan rauhaa, kun minä yritin auttaa. Niihin hetkiin palaaminen on todella raskasta. On mulle sanottukin, että siksi se varmasti on niin voimakkaasti mielessä, ja sen kovin raskaasti otin, kun elin niin täysillä siinä mukana. En oikeastaan levollisia unia itsekään saanut koko aikana, kun hermoilin ja vahdin miten pieni pärjää. 

Kyllähän mä sen tiedän, nyt, ettei meillä ollut mitään tehtävissä. Se aika vaan tuli. Päättyi yksi taival. Ja jälkeen jäi iso ikävä. 

Olen lukenut sen aikaisia surullisia kirjoituksiani, suurta ikävää ja sydäntä särkevää tuskaa. Niistä lauseista on käsinkosketeltavissa se paha olo. Nyt se kirjoittaminen on kuitenkin jo lämmintä kaipausta. Silloin luulin, ettei siitä selviä. Itketti vaan niin mahdottomasti, joka hiton hetki vaan sattui. Hetken oli hyvä olla, ja sitten se taas purkautui. Minussa oli hurjasti kestämistä. Se on pakko myöntää.

Tiedän, että Nebukalla oli hyvä elämä. Hyvä olla meidän kanssa. Paljon rakkautta, hurjasti hassuja yhteisiä juttuja. Kiusaa, molemmin puolista. Kissalta kyllä voimakkaampaa. Pahojaan ainakin se karvatassu osasi tehdä. Usein oli laskut, lehdet ym. täynnä hampaanjälkiä. Viime tammikuussa muistan, kun piti tilata uusi verokortti, kun tämä ihana päätti merkitä alkuperäisen ihanilla hampaillaan. :D

Kovasti mielelläni mä päivän ottaisin takaisin. Edes yhden hetken. Onneksi niitä nyt kahdesti olen unissa saanut elää. Varmasti se ensimmäinen yhteinen uni oli se minkä avulla uskalsin päästää irti. Kissa oli siinä hyvin onnellinen, oma itsensä, vaikutti voivan hyvin. Eli se oli viesti, että kaikki on hyvin juuri nyt, ei ole kipuja, ei ole hätää. <3

Onneksi on jäljellä nuo kaksi ihanaa karvanassua, kovasti voimaa niistä saanut. Ja tyyppien luonnekin muuttunut hurjasti. Ehkä juuri siksi, kun reviiri on nyt suurempi ja Tassu-Taavi on saanut ottaa herruuden. Pötkö vaan nauttii hetkuista ja tyttömäisestä oloilustaan. Välillä pakko sähistä ja kiukutella <3.

Nyt sitä halii ja palluttaa, pitää jäljellä olevia eläinystäviään ihn eri tavoin hyvänä. Koskaan kun ei voi tietää milloin ne päivät alkaa olla viimeisiä. Näilläkin on jo hurjasti ikää. 

Kiitollisena yhteisistä hetkistä ja mahdollisuudesta kirjoittaa tämä <3:lla Anne