Heipä hei. Olen vähän pidellyt hiljaiseloa. On ollut jotenkin niin kurja ja kenkku olo, ettei ole millään jaksanut antaa sen vertaa, että olisi näpytellyt. Yritetään nyt edes hiukan.

Valtavasti oli lukijoita käynyt lueskelemassa viimeistä kirjoitustani. Kaunis kiitos kaikille. Liikutti todella. Kuinka valtavan montaa ihmistä on kiinnostanut lukea kaipausta ja ikävää sisälläni. Olette ihania<3.

Täällä on kyllä menty sellaista tunteiden vuoristorataa taas. Mietitty pajon, kirjoitettu vieläkin enemmän, itketty, välillä naurettu. Välillä tuntunut siltä että jalat ei enää kanna, kun sisällä puristaa, mutta kummasti ne on kantanut kuitenkin.

Tilasin maailman ihanimman muistokorun suojelemaan itseäni, ja pitämään Nebukan joka päivä, joka hetki, lähelläni. Kannan sitä rakkaudella suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella rakasta ystävääni kohtaan<3.

muistokoru.jpg

Tuossa  kuva korusta<3.

Hyvin pitkälti aikani kotona menee rapsutellessa ja paijatessa näitä kahta kissaa. Saan voimaa valtavasti siitä, kun Taavi on nyt kovin lähellä koko ajan. Pitää huolta. Se kaikki rakkaus mitä eläimeltä saa on niin aitoa. Yksi päivä tuossa kirjoittelin ajatuksia mm. näin "Tässä miettiessäni näitä keinoja helpottaa oloani tulin miettineeksi myös muita juttuja. Kuinka hemmetin pienestä joka päivä voi olla kiinni se, ettei täällä välttämättä minuutin päästä olla. Elettiinkö se viimeinen hetki täysillä? Kuinka tärkeää on kuulla toiselta ihmiseltä, että on arvokas. Kuinka tärkeä asia on se, että kysytään, hyvänäkin päivänä, kuinka toinen jaksaa. Ehkä sisällä voi olla jotain mitä emme näe. Ehkä pienestäkin kosketuksesta se toinen saa voimaa. Ja se, kun puhut, ja tulet kuulluksi. Kuinka ihanaa on kuulla puhelimen päässä iloinen ääni, joka kysyy miten menee, tuli vaan tunne, että pitää soittaa sulle. Kuinka järjettömän tärkeää on saada se oma ihminen kotiin ja kertoa, kuinka tärkeä onkaan. Kuinka mahdottoman tärkeä juuri tämä hetki on. Tämä tässä ja nyt.<3"  

Töissä tänään puhuin työkaverille miten lujaa kaipaa sellaista omaa pientä hetkeä. Ettei tarvitse pakosti puhua mitään, saa kirjoittaa, saa itkeä, ja olla vaan. Tuntuu kyllä hassulta miten voimattomaksi ihminen voi tulla. Mutta on onnea saada olla rakastettu, saada hetki aikaa, saada tuntea juuri niin voimakkaasti kuin tuntee. Niin, ettei sitä tarvitse peitellä tai häpeillä. Tämä blogin kirjoittaminen on kyllä myös melkoisen hieno asia. Vaikka mun lätinät ei oikeastaan ole mitään kummaa, mutta se hetki, kun saat istua, saat päästää kaiken sisältä. On paljon vieraita lukijoita, ei mua tunneta. Ei musta tiedetä muuta kuin se mitä täällä kerron. Se tuntuu hyvältä. Ja lukijamäärä on ollut suurta, se tuo itsevarmuutta ja antaa taas uutta puhtia siihen, että miksi en oikeasti tee niistä unelmistani totta. Tosin eilen jo menin taas lähemmäs unelmiani, tutkin kovasti taas uuteen alaan liittyviä juttuja. Pidän tätä ajatusta välillä vähän hassunakin, mutta meillä on vain tämä yksi elämä. Eikä kolme ammattitutkintoa kuitenkaan paha asia ole. ;)

Ei kai siinä sitten sen kummempia, taidan alkaa vähän kutomaan sukkaa. Hyvää viikonloppua, halein Anne