Eilen oli sitten se ensimmäinen työpäivä ekan loman jälkeen. Ahdisti ihan sairaasti. Aivan järjettömästi. Siis JÄRJETTÖMÄSTI! Menin iltavuoroon, ja olin aivan hajalla. Koko aamun tuskailin, itkinkin, mietin ja pähkäilin, kirjoitin, ja itkin taas vähän lisää.

"Nyt vaan odottaa, että olisi se aika kun sinne on lähdettävä. Sydän hakkaa lujasti, ei voi olla rennosti. Jähmettyy paikoilleen, kun on niin paha olla. Odotan, että pääsisi jo takaisin kotiin. turvaan. Kainaloon, joka antaa mulle voimaa huomiseen. Miksi pelkään, miksi pelottaa, miksi tuntuu, että sydän lyödään kasaan. Tahtoisin vain olla yksin. Vielä tämän päivän, huomisen ja ehkä ylihuomisen. Mä en halua eksyä enempää. En kasvattaa taas kovaa kuorta, ja olla siellä 6-8 tuntia mun päivästä. Hukassa itseltäni. EN TAHDO!"

Heti töihin mentyäni sainjuteltua työkaverille, oikeammin sanottuna, ystävälle. Se helpotti. Uskalsin tehdä siirtoja, jotka helpotti taas tätä päivää. Ja huomista, ja muitakin tulevia. Nyt on taas parempi olla. Oikeastaan aika hyväkin. Sellainen puhdistunut, rauhallinen. Enää ei ahdista, ainakaan tällä hetkellä. Huomenna jopa uskon hymyileväni heräten uuteen työpäivään. Ne asiat vaan ratkeaa, kun niille tahtoo tehdä jotain. Ja oikealla hetkellä. 

Tänään en ole hukassa itseltäni. Odotan kovasti, että pääsen kokkailemaan, ja illemmalla kauppaan. Ei edes stressinäppynaama ahdista. Jännä miten ihminen voi reagoida noin voimakkaasti, kaula ja naama, oikeastaan koko kroppa täynnä pientä näppyä, ja kutisee muuten niin pkleesti! Tää on niin tätä!

Toivottavasti Sinulla oli parempi eilinen, ja vielä parempi tänään. :)

Halein Anne