Pää täynnä taas ajatuksia. Ihan mahdottomasti. Pakko saada hiukan kirjoittaa, tännekin. :)

Kävin eilen läpi melkoista tunteiden myllerrystä. Kunnon vuoristorataa. Oli monta monessa. Ja minulle tyypillisesti se sai tunteet pintaan monella tavoin. Oli jotain kiukkupuuskaa, oli hyvää ja pahaa itkua. Oli vaan niin käsittämättömästi tunteita. Ja mä en vaan pysty niitä hallitsemaan. Tai välillä kyllä, mutta sitten, kun on sata juttua päässä, niin en saa rakennettua järkevää ajatusta. 

Mutta niin. Luin kirjan "Edelleen Alice", kirjan muistisairaasta nuoresta, 50v naisesta, joka sairastui. Se oli aika mahdotonta luettavaa. Työni puolesta, kun vanhusten, muistisairaiden kanssa olen tekemisissä, en siltikään ole avartunut näin täysin heidän maailmaansa. 

Tunsin tällaisia tunteita luettuani kirjan. Pysähdytti. Hei Rakkaat. Luin kirjan muistisairaasta. Se avasi paljon silmiä, liikutti, kosketti syvästi. Vaikka työni puolesta joka päivä olen tekemisissä muistisairaiden kanssa, en ole koskaan, en koskaan ajatellut elämää näin. 
Mietin usein mitä tapahtuu viiden minuutin päästä, mitä huomenna, mitä viikon päästä. En enää. Tahdon elää sitä samaa elämää mitä he elää, elää hetkessä. Täysillä. Miten arvokas se hetki on. Se mikä on tässä ja nyt. Ei tule toista, ei samanlaista. Ei koskaan! Kasvattava lukuhetki, todella! Nyt olen pysähtynyt. Tähän hetkeen.

On jännä oikeasti elää tuntien liikaa. Liian paljon pieneen päähän asiaa. Se on tavallaan voimavarakin, mutta kohdallani tuntuu usein olevan taakka. ei ehkä itselleni mutta kanssaeläjille. Minä itse kannan herkkyyteni, tunteellisuuteni ja yritän oppia pitämään sitä voimavarana, jonain sellaisena mikä on tehnyt minusta tällaisen. Olipa outo lause, mutta kuitenkin, jotain sellaista. 

Tänään töissä pääsin lähelle päivänkakkaroita<3, ja oli ihan tätä blogia ajtellen pakko räpsäyttää kuva. Ne on niin suloisia kukkia. Samoin rakastan gerberaa. 

20150704_121855.jpg

Että niin, päivänkakkaraisin kesäterkuin Anne