Hiphei. Tai vaan hei. Ihan kuinka vaan. Jokainen päättäköön mielentilansa mukaan. Omani on ehkä sellainen hipvaanhei.

Tänään, taas, olen pyöritellyt mielessäni paljon ajatuksia. Kaikenlaisia asioita, niin vakavia, kuin vain niitä hullujakin. Kova tarve on aamusta asti ollut päästä kirjoittamaan, ja töissä tuulikin kännykän muistiota kävellessä hyödynnettyä reippaasti. Se on muuten jännä, kun juuti silloin, kun on ihan hitollinen kiire, niin niitäsanoja vaan tulisi. Teinhän mä aikoinaan siihen yhteen biisi-kisaankin sanat työajalla, tuolla vaan kävellessä. Se tuntuu kyllä oikeasti ihan huippu hyvältä, vaikkakaan ne lyriikat ei siinä kisassa menestynyt, mutta kuitenkin. Ehkä sille on käyttöä muualla. Se on mulle ihan hiton tärkeä juttu. Pappani pitkästä sairaudesta, ja kaiken loppumisesta kertova "tarina".

Aamuni oikeastaan aloitin vakavalla keskustelulla ihmisten tavoista toimia ja käyttäytyä. Paljolti siitä, että jokainen on vastuussa itse omista teoistaan, ja tekemättä jättämistään asioista. Turha niistä on muita syyttää, tai p*skaa muiden niskaan kaataa. Mutta kuitenkin, ihan jokaisen, tulisi nähdä myös ne omat tapansa toimia .Ei ne omanikaan, todellakaan, ole parhaat mahdolliset, ja niiden seurauksista kärsin. Yritän kuitenkin hyvittää tekojani, sanojani, yliampumisiani. Toivon, että jokainen meistä ajattelee joskus samoin. Antaa aihetta ajatella mikä on oikein, mikä väärin. Oikeasti, jokin asia mitä teen itse voi mielestäni olla oikea, ja toinen kokee sen hyvinkin vääräksi ja toisinpäin. Ja sitten kun näitä juttuja miettii muilta kuulemansa perusteella, niin se on aika ristiriitaista.  Tahtoo kuitenkin olla hyvä kaikille. Ja myös itselleen.

Olen tässä tovin käynyt muutenkin läpi näitä tunnetilojaNiiden voimakkuutta. Välillä mikään ei tunnu miltään, ja välillä kaikki tuntuu ihan liikaa. Tai oikeastaan mulla ei ole, vissiin koskaan ollutkaan, sellaista tasaista keskitietä. Sitä miten tunnetaan. Tai minä tunnen. Joko liikaa, tai liian vähän. Yleensä hitosti liikaa. Ja se on välillä mulle ihan ongelma. Tai miten sen nyt sanoo. En mä sitä viaksi oikeastaan tahdo tulkita. Se on jännä tunnetila. Minulle kuitenkin arvokas. 

Joo, no niin. Tunnetiloista vielä hiukan lisää. Olin tänään, reiluun viikkoon, hyvin onnellinen. Mun naama on normaali. Käsissä, jaloissa, niskassa ja jaloissa on edelleen näppyä, mutta naama! Se on parantunut! JEE! Sain laitettua jopa ripsiväriä. Sanoin silloin itsetuntokriisissäni, että tämän ruton parannuttua tulen olemaan kiitollinen terveistä kasvoistani. Ja sitä olen. Manteliöljy<3. Kyllä se vaan on niin fakta, että kun näkyviin paikkoihin tulee jotain epänormaalia, niin sitä ei enää tunne lainkaan olevansa oma itsensä tai edes pysty seisomaan itsensä takana. Ilmeisesti ei sanojensakaan.

Ihanaa tämä tämmöinen tarve kirjoittaa, sanoja vaan tulisi ihan mahdottoasti. Nyt olisi ehkä oikea hetki ottaa kynä ja paperia esiin, ja alkaa vastailemaan siihen viikolla tulleeseen kirjeeseen, tai sitten vaan kaivaa tuo ihananrakas oma musta kirjani, ja raapustaa siihen. 

Sain kyllä työkaverilta muutaman ihanan oppikirjan elämään lainaksi Niitä pitäisi alkaa turkimaan. Mä rakastan kaikkea tutkailua, ja uuden oppimista itsestään. Oli se sitten hyvää tai huonoa. Viime aikoina oon onnistunut, mielestäni, kääntämään niitä huonoja hyviksi. Siitä voi vaan kiittää Tapsaa. Joku saattaa "Tarinan Tapsukasta" tietääkin, ja toivon heidän olevan tyytyväisiä tähän hetkeen. Ja siihen mistä me lähdettiin. <3

Noniin, näihin mietteisiin. Pumpulimaista iltaa ihanaiset<3! Tuuthan taas. <3:lla Anne

21606_1020587487997725_89787843751698964