Aurinkoiset moikat näin heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Ihanaa, heinäkuu. Tässä kuussa alkaa kesäloma! Kesää ollaan taas eletty näinkin pitkälle. Juhannus on takana ja nyt vaan odotellaan kahden viikon päästä alkavaa lomaa. Ihanaa! Kaksi pitkää ja piinaavaa viikkoa vielä edessä, ja sitten saa nauttia neljä ihanaa viikkoa kiireettömyydestä. Ei tarvitse herätä herätyskellon huutamiseen<3. En jaksa odottaa. Mielessäni suunnittelen salaa yhtä ja toista touhua lomalle, vaikka ollaan puhuttu, että mitään ei oikeastaan suunitella. Eletään vaan hetkessä, ja tehdään joka päivä ne asiat mitkä silloin tuntuu hyvältä. Olen kovasti menossa mökille, Ähtäriin ja vähän joka puolelle. Mutta onneksi ne on aiemmin puhuttukin lomajutuiksi, mutta mä nyt olen heti tekemässä kaiken, vaikka kotonakin on tekemistä ihan varmasti. Ihanaa, kun saa lomailla yhdessä koko kuukauden. :)

Voi apua kuinka kauan onkin taas aikaa viime kirjoittelusta. Mulla on tässä nyt ollut niin paljon sellaisia oman pään sisäisiä juttuja, että niihin on ollut vaan ihana panostaa ja keskittyä lähinnä voimaan paremmin. Nyt kuitenkin keskiviikosta asti on poltellut ihan hurjasti päästä kirjoittamaan, ja tänään päätin, että pyhitän kirjoituspuuhille viikonloppuna paljosti. Silloin pitää toimia, kun tuntuu hyvältä. <3 Kiva kuitenkin, että poikkesit käymään vaikka viime kerrasta onkin aikaa. Kyllä sitä tekstiä tulee, vaikka välillä kausittain. Toivottavasti maltat odottaa. :)

Juhannus me tosiaan vietettiin miehen kotona Pohjanmaalla. Nautin kovasti joka hetkestä. Oli ihanaa pyöriä kameran kanssa, käydä tutkimassa hylättyjä paikkoja ja meittiä taas mikä tarkoitus kaikella silläkin ajan pysähtymisellä on. Kyllä se "mettäläisyys" on mulle vaan niin tehty. Jo viikkoa ennen juhannusta, varmaan aiemminkin, tuskailin täällä kupaungissa kuinka ahdistaa kaikki meteli ja muutenkin se kaupunki. Rauha löytyi välittömästi, kun tiesi pääsevänsä pois täältä hulluudesta. Se on nimittäin hurjaa, kuinka huonosti ihminen voikaan voida välillä tietyissä ympäristöissä. Nytkin olisi jo kova ikävä maalle. Mä en taida enää sopeutua olemaan kaupungissa. En ainakaan ajatella eläväni täällä kovinkaan kauan. Olenkin kyllä miettinyt paljon vaihtoehtoja, mahdollisuuksia, asioita, joilla tehdä elämästä juuri sellaista, että on oikeasti koko ajan hyvä olla. Liikaa ei kuitenkaan koskaan saisi lähteä asioita miettimään ja pyörittelemään. Pitää antaa asioiden mennä omalla painollaan. Ja jaksaa odottaa. Onneksi kuitenkin näkyy valoa taas parin viikon päässä. :)

Keskiviikkona olikin sellainen perus Annemainen romahdushetki, ja kirjoitinkin siitä kun tuntee liikaa. Tässä myös teille.

"Se tunne kun tuntee liikaa.Se kun iloiset ja onnelliset asiat tuntuu hemmetin hyvältä. Se, kun ikävät sattuu niin, että et tiedä miten päin enää pyörisi. Se kun suruisa kipu tuntuu lähes kuollettavalta puukotukselta rinnassa. Se kun kipu kasvaa koko kropassa saaden aikaan myös muita särkyjä. Se kun rakastat niin lujaa, että jopa välillä mietit onko siinä puolet liikaa. Se kun niiden kaikkien tunteiden jälkeen tunnet kuinka vahvasti olet elossa. <3 "

Näihin mietteisiin on hyvä lopetella ja toivottaa mukavaa viikonloppua. Muista antaa itsesi levätä ja rauhoittua. Ja hei, anna luovuudelle hulluutesi!! :)

<3: Anne