Hei taas. Ulkona on koko päivän ollut hyvin harmaata. Taivas pilvessä ja kaikkialla näyttää likaiselta. Ilma on siis kovin ruma tänään. Iltaa kohden alkanut tuulemaan ja myrskyäkin ennustettu. Lunta onneksi edelleen, toivon että sitä tulisi lisää, eikä mentäisiin taas liiaksi plussan puolelle. Pihalla nököttää kaksi lumiukkoa, ja niille tahtoisin vielä edes muutaman viikon nökötysaikaa. 
Aurinkoa olen toivonut pilkistämään ja piristämään monta päivää. Saisi kuvattua muutaman talvisen kuvan vielä. Tuonne harmauteen ja kosteuteen ei edes tahdo astua ellei ole ihan pakko. Sänky vetää kovin puoleensa, eikä ole ihme että aina väsyttää kun ihanat auringonsäteetkin pysyttelee piilossa. 

On ollut paljon aikaa miettiä asioita, elämää ja sitä miten se kuljettaa. Välillä tekisi mieli ihan painaa sitä stop-nappulaa ja pysäyttää ajattelu. Onhan siinä hyvätkin puolensa ja hyviä asioita saa myös pyöriteltyä päässä, mutta hetkittäin sitä palaa vaan aina siihen alkuun ja se pyörä pyörii uudestaan ja uudestaan. 
Se käy ihan täydestä työstä. Aivot ei pääse lepäämään ollenkaan. Siksi mietinkin, että jokin aivot narikkaan-ohjelma voisi olla hyvä minulle. Ei tarvisi muuta kuin tuijottaa telkun ruutua ja saisi olla tekemättä mitään. Sellaista etsimään siis. 

Aamulla tuntui taas siltä, tämä päivä vaatii pannukakkua ja kermavaahtoa, niinpä se on valmistumassa. Vohveleitakin mietin hetken, mutta pannari on niin ykkönen aina, ja siihen voi luottaa. Mennään siis sillä. Vaahtokarkkikaakao vielä kun olisi viereen, niin hetki olisi täydellinen. Mutta tyydyn piparminttuteehen. <3

Olen tässä yrittänyt kovasti tutustua itseeni. Tutkia oikein kunnolla mitä pienempiäkin asioita, etsiä sitä mitä olen. Tai oikeastaan antaa itseni olla sitä. Sen takia varmasti tuntuukin niin kuormittuneelta, kun on aivan liikaa niitä asioita, joita tahtoo kääntää ja vääntää. Onneksi tässä on, toivottavasti ainakin, vielä aikaa tutustua itseensä. 
Opettava matka tämä elämä on. 
Joskus sitä on vaan pakko pysähtyä ja antaa itsensä olla. Joskus se kroppakin pakottaa siihen ja huutaa hädissään, että on jo liian väsynyt. Se hiljaisuuskin on ihana tila.  Olla vaan hiljaa, kuunnella tikittävää kelloa ja tuijottaa seiniin tai ulos ikkunoista. Kuitenkin vaan se, että ei tarvitse sillä hetkellä suorittaa mitään. Se on kaunis hetki. 

Tuossa yksi ilta sängyssä makoillessani mietin olenkohan pitkään aikaan kuunnellut omaa hengittämistäni. Olenko muistanut että olen tässä. Ja en osannut vastata itselleni. Jäin sitten käymään läpi koko kroppaani, päästä varpaisiin jokaista raajaa, sormea ja varvasta myöden. Ja nukahdin siihen. Tutkin itseni ja nukahdin. Tuon ohjeen sain jokunen vuosi sitten mieheltäni, jolle valittelin etten saa unta. Se kyllä on toimivaa. Toimii paremmin kuin lampaiden laskeminen. 
Taisin myös hokea itselleni, että kiitos tästä jalasta, kädestä, varpaasta jne.

Yritän tästä nyt siirtyä pannarille, joten hyvää illan jatkoa ja kauniita unia. 
<3: Anne