Lauantai. Ihana aurinkoinen lauantai. 

Tuossa jokunen päivä sitten jo pitkään pyörittelin päässäni, että jatkanko ylipäätään koko kirjoitustouhuani, kun tuntuu, ettei siitä ole mitään muuta kuin harmia ja haittaa. Ajanhukkaa. Osa työpäivienkin kävelyistä (onneksi nyt on fillari), kuluu vaan kirjoitellessa ja ajatukset on sitten aivan hukkasella. Mutta ei siitä mitään tule. En mä osaa lopettaa, eikä kyllä pidäkään. Pakko vaan tehdä sitä mitä sydän sanoo, ja minne ohjaa. Ja tämä nyt on minulle se juttu. Mitä sitä itseään rikkomaan sillä, että pakottaa itseään olemaan tekemättä asioita, joista saa nautintonsa. <3

Keskiviikkona kuitenkin kävin hakemassa mansikoita, ja niillä herkuttelin Jäljelläkin on onneksi vielä jokusia. Ihana, kesä. Allergiat on vaan ollut taas, jälleen kerran, vaivana, ja jouduikin ihan terveysaseman happimaskiin turvautumaan hädän hetkellä, kun ei vaan saanut henkeä kulkemaan. Saikkuakin siitä seurasi, eikä se vointi vieläkään ole se mikä normisti. Ehkä maanantaina uudestaan lekurille. Kevät on kuitenkin aluillaan, ja kasvuja kuitenkin tulossa vielä kuukausia. Toivottavasti kroppa alkaa pelittämään, ja pääsee nauttimaan auringostakin. Ja sitä on onneksi ollutkin. Paljon olen tuolla parvekkeella istuskellut ja lukenut. Harmillista vaan, kun lähipuskaan on muuttanut pulu, joka kuulemma on sepelkyyhky, ja se tovereineen meinaa ihan sisälle tunkea. Tänään istuin Pötkön kanssa tovisen, ja siihen kaiteelle tuli pikkutirppi pällistelemään pesänrakennusroinat suussaan, ja olinkin jo varma, että kohta se on sisällä. Mutta ah, ihanaa, Pötkö pelasti meidän molempien hengen päästämällä elämää suuremman (kissaakin suuremman) äänen vatsanpohjastaan ja sinne lensi se tiainen muille maille. <3

Tässä me nyt murukin kanssa istuskellaan kotosalla, kovat on kitara tutkinnot hänellä meneillään, ja mä yritän jotain saada aikaiseksi ennen kuin syöksyn tehtailemaan tortilloja. Vähän ehkä tekisi mieli kuplajuomaakin ehtoommalla nauttia.

Kirjoitin tuossa torstaina mielen myllerryksissä jotain mitä tahdon jakaa myös teille. Sanoilla ei oikeastaan ole edes tarkoitusta. Ajatuksia elämästä, sen aiheuttamista haavoista, suruista ja pappaikävästä. Joskus jää vain arvet, jotka paranee jos paranee <3. Huomenna papparainen on nukkunut ikiunta kaksi vuotta, pitkän sairauden uuvuttamana lopulta nukahti kivuttomaan rauhaan. Ja onhan se pakko myöntää, että se ikävä on aika lujakin. Ja nuo omat keuhko-ongelmat vaan nostaa niitä tunteita pintaan, ja mietin, että olenko itsekin joskus siinä samalla vuoteella.. <3. Kaikki kunnia hänelle, kun vuosia jaksoi taistella ja uudestaan ja uudestaan "parantua". Joskus vaan kaikki kuitenkin loppuu.

"Tähän elämään kuuluu kyyneleet, tosiaan,
en silti tahtoisi kuvitellakaan lähteä tätä muuksi muuttamaan.
Eilistä ei voi lähteä perumaan,
eikä sitä takaisinkaan saa
Joskus jää vain arvet, jotka paranee jos paranee
Kuka kertoo miten onnistutaan
Kerro minulle miksi jäisin
Ei ole keinoa lähteä eilistä muuttamaan
Eikä sitä takaisinkaan saa
Joskus jää vain arvet, jotka paranee jos paranee
Väsynyt on toisen tahtoon
kumpikaan ei uskalla tuntea mitään
Turhamaisinta on elää elämää
kantaa mitättömästä syyllistyyttä
Ajatukset on pelkkä karkotin
Pakko avata silmät ja ymmärtää itsekin
Ja kun olet valmis
ota kaikki se vastaan
silta sen yli ei sorru kuitenkaan
Joskus jää vain arvet, jotka paranee jos paranee
Ja kun viimeiset lauseet otat lopulta vastaan,
mieti kuinka hyvin mitään tunsitkaan
Silta yli sen kaiken ei sorru kuitenkaan
Joskus jää vain arvet jotka, paranee jos paranee..."
-5.5.2016-

Kaunista iltaa teille, nauttikaa ihanasta keväästä ja ilta-auringon ihanasta säteilystä. 

<3:lla Anne