Huomenna on taas se päivä, kun tirahtaa kyynel Ukin muistolle. Ja on mentävä haudalle. Tai ei, ei ole mentävä, vaan menen sanomaan HEI<3, ja viemään nättejä kukkia. Ja kuunnellaan "Terveiset sinne taivaaseen"-biisi<3.

Se ikävä ei kyllä koskaan poistu. Se muuttaa muotoaan. Vahvistuu niinä muistopäivinä. Silloin se asia tuntuu, kuin eiliseltä. Muutoin sen kanssa elää, on pakosti oppinut elämään, ei ole muuta vaihtoehtoa. Silti mä niin ikävöin. Ja mietin miten asiat olisi, jos ne olisi toisin. Mene ja tiedä. Elämä on täynnä kysymyksiä, ja ratkaisemattomia asioita. Nyt, ja tulee aina olemaan. "Ukki, olet tähdet ja maa. Tuulessa vain voin sua koskettaa." Tuo oli kuolinilmoituksessa. Tärkeä lause. Ja nykyään myös rinnassani, ja siitä iso kiitos Sammylle, kun teki todeksi haaveeni, suojelusenkelini. Sinisen perhosen, jonka siipi on haavoittunut.

Tiedän välillä olevani helvetin raskas näiden asoiden kanssa. En jotenkin osaa miettiä niitä järjellä. Menen ihan laidasta laitaan tunteissani. Nollasta sataan, ei ole tasaista välimaastoa. Silloin, kun mennään, niin joko ei ollenkaan tai täysillä. Ainakin mielestäni. Tiedän kyllä vastauksen kysymättäkin.

Nämä on näitä elämän raskaita asioita, ikäviä, mutta pakollisia. Surullista, hyvin surullista, että kaikki loppui liian aikaisin. Jäi plajon sanomattomia asioita. Ehkä elämäni pahin asia. Tai onkin. Ja kun se tapahtui vielä niin äkisti, täysin varoittamatta. Kasvoin liian varhain aikuiseksi, tukemaan muita läheisiä surussa. Itsellä se jäi vähän surematta. Hieman vanhempana oli sitten oma aikansa siihen. Kiitollinen, kovin kiitollinen olen jokaisesta yhteisestä hetkestä. Kaikesta rakkaudesta<3.

Hyvää yötä, Ukki, ja kaikki muut! <3:lla Anne