Hiipparoin hetken tuossa ulkona. Ihanassa tihkusateessa. Antaen itselleni aikaa, antaen aikaa vain minulle. Mietin tätä aamua. Mietin eilistä. Mietin asioita, jotka  todella ahdistaa. Ja miksi.. Miksei niistä pääse yli. Miksi ne vainoaa myös pitkän ajan jälkeen.

Ehkä siksi, kun se oma toteuttaminen on joskus "murrettu", ja sen myötä on niin ujo ja arka enää tekemään sitä. Siihen on pakko tulla muutos. Kuitenkin nämä pienet asiat on minulle kaikki<3.

Muille ne ei ole mitään, useimmille ainakaan. Eikä tarvitse ollakaan. Minä olen, elän, ja teen juuri näin. Omalla tavallani. Ja olen siitä todella onnellinen.

Jollen saa hetkeksi aikaa rauhoittua, puhaltaa ulos päivän/tilanteen tuomia asioita - pimahdan. Sekoan. En pysty hengittämään.

Tämän aamuinen yksinäinen aamuhetki. Lintujen laulelu, sievä tihkusade, kaikki kauneus ympärillä on juuri se mitä tarvitsen. Ja tulen aina tarvitsemaan. Taas pystyn hengittämään.<3

Jännä miten rauhoittavaa on istua vaan kaikessa hiljaisuudessa. Ympärillä vain vanhan kellon tikitys. Jääkaappi poksahtee välillä, ja rikkoo hiljaisuuden. Saaden myös hieman säikähtämään. Muuten tässä hetkessä olen vain minä.  Se on mieletön tunne! 

Kiitos ja hei. Huomenna taas<3. -Anne